Korkealla turvassa

Vuoristovaellukset on upea harrastus, varsinkin kun sitä tekee kallio- tai seinäkiipeilyn tai jopa jääkiipeilyn yhteydessä. Silloin urheilija osaa lajin tekniikan lisäksi myös turvallisuusasioita, joiden tunteminen kauemmas mennessä voi pelastaa sekä oman että seuralaisen elämän.

Niin kiipeilijöille kuin vaeltajille on olemassa selkeitä turvallisuuteen liittyviä ohjeita, joiden noudattaminen ei tosiaan takaa henkiin jäämistä, mutta pienentää merkittävästi kuoleman tai vamman riskiä.

Oikea Seura Ja Harjoittelu

Hurjapäät uskaltavat mennä seikkailemaan vuoristoihin yksinkin, mutta kaverin kanssa meneminen on aina turvallisempaa ja seurassa pääsee kauemmas. Varsinkin ennen ulkomaille menoa, kun tarkoitus on päästä isommankin vuoren huipulle, kaverin kanssa sovitut turvallisuusasiat ja yhteiset harjoitukset auttavat vaelluksessa erittäin merkittävästi. Luottamus on asia numero yksi koko hommassa, kun kiipeilyä tai vaellusta tehdään kaksin ja sitä isommalla porukalla, ja samalla ihmisten on osattava tinkiä välillä omista haluistaan ja sopeutua kanssaretkeilijän tahtiin, puheen määrään, ruokatahtiin ja niin edelleen.

Ylös Asti Ja Takaisin

Vuoristovaelluksiin mennessä ihmisillä on usein olemassa kaksi äärimmäistä ajatusta: joko mennään täysillä varusteilla tai varustaudutaan liian vähän – eli ollaan melkein shortsit jalassa ja lippalakki päässä, pieni vesipullo mukana. Ideaali tilanne on kuitenkin sellainen, jossa käytetään kokeneen vaeltajan neuvoja ja osataan pakata reppu paikan vaatimusten mukaan: ei liikaa tavaraa eikä paljain jaloin, vaan kaikki tarpeellinen mukaan ja turvaohjeet mielessä tuoreena.Vuoristoon vaeltavan ihmisen riski ei ole pelkästään alas suistumisessa vaan monessa muussakin asiassa. Veden päättyminen kesken kaiken, vuoristoissa vallitsevan liian alhaisen paineen sietämättömyys, psykologinen kyvyttömyys hyväksyä oma sijainti ja monia muita, joiden lisäksi on olemassa riskejä joutua erittäin huonon kelin uhriksi tai menettää vesi- ja ruokavaransa matkan varrella. Näiltä kaikilta ikävyyksiltä on syytä välttyä siinäkin tapauksessa, kun ei ole tarkoitus kiivetä paria tuhatta metriä korkeampaan tunturiin, sillä oikeasta suunnittelusta ja turvallisuustoimenpiteistä kaikki alkaa. Kokemusta kertyy pikku hiljaa ja muutaman vuoden jälkeen onnistuu Everest.

Ylös Asti Ja Takaisin

Mitä Mukaan?

Reilusti vettä. Vesi on ihmisen elämän perusehto niin kuin hengitettävä ilmakin, ja ilman vettä jääminen kesken kaiken on suuri turvallisuusriski. Erilaiset koukut ja köydet täytyy myös mahtua reppuun, jos kyse ei ole liian jyrkistä vuoristoista eikä erillisiä turvavarusteita tarvita: köysiä saatetaan kaivata silloin, kun täytyy kiinnittää teltta johonkin tai nostaa painava reppu montusta; kuivattamaan märkiä vaatteita ja niin edelleen. Reppu pitäisi tosin kiinnittää turvallisesti selkään niin, ettei se vahingossa putoa ulottumattomiin kaikkine vesi- ja ruokavaroineen. Muita pakollisia turvallisuuteen liittyviä tavaroita ovat taskulamppu, vaikka vaellus tapahtuisikin Lapissa kesäkuussa; puukko, jota tarvitaan aina ja jonka unohtuminen tuottaa yllättävän paljon hankaluuksia, ja tulentekovälineet, vaikka kuvittelisikin että kaasupoltin toimii kunnolla eikä koskaan petä. Siinä ne perusasiat ovatkin, kun mennään korkealle ja halutaan palata myös takaisin.

Ihmisen psykologia on mielenkiintoinen mekanismi, joka toimii joskus yllättävälläkin tavalla. Näin vuoreen kiivetessään ihminen näkee edessään tavoitteen eli vuoren huipun, johon saakka menee varovasti, turvallisesti ja kuluttaen energiaa järkevästi. Huipusta avautuu aina joku hieno maisema, jonka nähtyä aivoissa syntyy signaali: tavoite saavutettu. Alas menossa ei muka pitäisi olla mitään vaikeaa. Todellisuudessahan homma menee niin, että takaisin alas pääseminen voi olla jopa rasittavampaa ja vaarallisempaa kuin kiipeäminen vuoren huipulle, ja psykologisesti retkeen valmistautuessa kannattaakin pitää mielessä sellainen päämäärä, johon kuuluu sekä ylös kiipeämisen huippusuoritus että turvallinen paluu takaisin alas. Muuten hormonijärjestelmä saattaa pettää ja kaikki järkevät asiat unohtuvat jo huipussa eli keskellä retkeä, mikä aiheuttaa ylimääräisiä riskejä ja paluumatka ei ole silloin turvallinen lainkaan.